Myöhemmin tuli vielä pari muuta, juotiin sillein sopivasti, juteltiin ja naurettiin. Loppujen lopuksi meitä oli juuri sopivan monta tässä pienessä asunnossani.

Ehkä helpottuneena eilisestä heräsinkin tänään tosi hyvällä tuulella. Kävin koululla mutta lähdin aiemmin pois kun oli niin paljon kaikkea hoidettavaa. Sainkin pyyhittyä useamman kohdan “to do”-listaltani, joka alkaa olla aika tyhjä. Kävin myös kotikotona ja äidin kanssa sienimetsällä. Meillä oli tosi hauskaa. “Kylläpä olet tänään taas kaunis”, äiti totesi kun katseli kun istuin takkatulan edessä. Äiti ei ikinä sanonut niin kun olin nuorempi, söpöksi saattoi kyllä kehua. Tiedän että äiti tarkoitti sitä ja oli tavallaan oikeassa, koska olin itse huomannut saman katsoessani peiliin. En ollut jaksanut meikata, mutta olin silti ihan nätti. Hassua, miten suuri vaikutus mielialalla voi olla ulkonäköön. En kuitenkaan jäänyt kotikotiin yöksi vaan palasin iltajunalla kotiin.

Tänään tunsin taas olevani sama tyttö kuin silloin nuorempana. Koulussa oli kiva jutella kavereiden kanssa. Istuskelin lattialla kun väsytti, välittämättä mitä mieltä muut asiasta olivat. Jäin pois luennolta, koska tiesin että minulla oli tärkeämpää tekemistä. Vapauden tunne sykki suonissani, että rakastankin sitä tunnetta että saa itse hallita omaa elämäänsä. Olen vahva ja itsenäinen, nautin siitä että sain matkustaa yksin junassa, ja tutkia kanssani matkustavia vieraita ihmisiä ja tarkkailla juna-asemalla muiden ihmisten käytöstä.

Kävellessäni juna-asemalta omaan kotiini, olin sama vahva, iloinen ja itsenäinen ihminen joka olin jo lapsena. Mutta nyt kävelin selkä suorassa ja tunsin itseni NAISEKSI. Olen ollut lapsi koko elämäni, poikatyttö, ja vasta parin viime kuukauden aikana olen vihdoinkin alkanut tuntea oloni aikuiseksi. Naiseksi. Positiivisessa mielessä.

Kun olin juuri nukahtanut, herätyskelloni soi ja suljin sen. Nukuin pommiin. Ei ollut enää mitään järkeä lähteä kouluun. Istuin kotona enkä tehnyt mitään järkevää. Aluksi se olikin mukavaa vaihtelua viettää kiireetön aamu ja kuunnella hyvää musiikkia. Nyt ahdistaa se etten ole saanut mitään tehtyä. Paitsi syötyä. Sekin ahdistaa. Olen aina voinut syödä melkein mitä tahansa, mutta nyt puolessa vuodessa painoa on tullut sellaiset seitsemän kiloa lisää. Osa toki lihasta kun kesällä liikuin paljon. En todellakaan ole lihava, mutta ne pienetkin makkarat ovat omaan silmään rumia ja tuntuvat epämukavilta. Pitäisi laihduttaa eikä syödä entistä enemmän.

Päivä ei jatkunut yhtään sen paremmin. Sain soiton että isä oli joutunut taas sairaalaan. Vaihteeksi. Tämän takia jouduin myös perumaan kavereiden kanssa sovitun tapaamisen. Kunpa sairaalassa tällä kertaa löytäisivät syyn isän kipuihin ja saisivat ne parannettua.

Nyt kaikki musiikki kuulostaa paskalta. Inhoan omaa saamattomuuttani. Istun kuin lamautuneena tekemättä mitään. Kouluasioita on vaikka mitä tekemättä. Deadline huomenna. Viikonloppu ei tuo helpotusta, teen pitkiä päiviä töissä. Ulkona on kaunis päivä, mutta en ole käynyt ulkona ollenkaan koko päivänä. Tunnen sen tutun väsymyksen, tiedän että nyt jos lähden ulos jaksan kävellä sen parisataa metriä ja sitten olen aivan puhki. Hyvinä päivinä jaksan ulkoilla aamusta iltaan, juosta lenkkejä, tehdä pitkiä kävelyjä, kiipeillä, harrastaa… Mutta nyt olen taas henkisesti aivan uupunut.

Inhoan sitä että kirjoitan taas tällaista tekstiä. Haluan olla pirteä ja hyväntuulinen.

Ikävöin koiraani. Vaikken enää 4kk eron jälkeen pystykään näkemään edessäni täsmälleen miltä koirani näytti, muistan kaiken. Muistan mitä tuo koira minulle merkitsi. Muistan sen ilon minkä väistämättä tunsi kun katsoi tuon koiran silmiin. Muistan olemuksen, kuinka koko koira huokui iloa, onnea ja energiaa. Ja välittämistä – huolta – jos minulla oli jokin hullusti. Muistan kuinka heiluva häntä rummutti lattiaa joka kerta kun lähestyin koiraa. Aina, vaikka koira kuinka näytti nukuvan syvää unta. Muistan miltä tuntui pitää pitkää kuonoa ja painaa naamansa koiran otsaa vasten. Muistan, kuinka koira löhöili tyytyväisenä koivet kohti kattoa. Juoksi keskellä ryteikköä sellaista vauhtia että pelkäsin koiran kompastuvan ja katkovan koipensa. Muistan, ettei näin koskaan käynyt, koira säilytti aina tasapainonsa eikä koskaan astunut harhaan. Muistan, ettei tämä koskaan lakannut hämmästyttämästä minua.

Muistan, kuinka paljon rakastan sinua, pieni koirani. Ikävä on suunnaton. Olin ajatellut näkeväni kuinka ikäännyt ja harmaannut. Luulin saavani pitää sinusta hyvää huolta viimeisiin päiviisi saakka. En saanut. Kohtalo päätti toisin. Vaikka sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka onnellinen olen että saimme olla hetken yhdessä, en voi olla surematta sitä, että tuo aika oli liian lyhyt. Toivon niin että sinulla on kaikki hyvin, ja lupaan että parhaani mukaan huolehdin täältä etäältä että sinusta pidetään hyvää huolta loppuun saakka. Vaikka emme sitä loppua yhdessä näekään.

Minulla on niin ikävä.

Nyt kun itkuni on itketty menen lämpimään suihkuun, juon muutaman kupin teetä, luen hetken ja käyn ajoissa nukkumaan. Huomenna on varmasti parempi päivä.

Tänään sain tarpeekseni laskareista ja päätin suunnata uuteen lähikirjastoon. Kirjaston kirjat olivat sekavassa järjestyksessä, enkä lainkaan löytänyt niitä kirjoja joita yritin etsiä. Sen sijaan silmiini osui aivan toinen kirja, jota en muistanut haluavani lukea, mutta jonka heti tunnistin. Idun, Valhallan satuja. Ihanaa että vihdoin on syysilloiksi muutakin luettavaa kuin koulukirjat.

Arki sujuu hyvin. Ihmeen hyvin. Minulla on sellaisia ystäviä koulussa joiden kanssa todella viihdyn. Lähden mielelläni aamulla kouluun. Pystyn juttelemaan vieraidenkin ihmisten kanssa. Olen enimmäkseen hyväntuulinen. Minä, puhelinkammostani huolimatta, olen jo saanut puhelimitse hoidettua kaikki muuttoon liittyvät asiat. Eikä edes ottanut voimille. Kirjastossakin kävin päivittämässä osoitteeni, eikä jännittänyt tippaakaan mennä juttelemaan kirjastotyöntekijälle. Kykenen juttelemaan rentoutuneesti, hymyilemään ja selvittämään asiani. Yksi asia johon en kuitenkaan enää pysty, jonka osasin ennen, on esiintyminen ja opettaminen. Harrastusten parissa kykenen jo taas vetämään harkkoja, mutta koulussa kun luulin että joudun laskemaan luokan edessä aloin melkeinpä voida huonosti, sydän tykytti kamalasti ja hengitys muuttui nopeammaksi. Onneksi eräs toinen tyttö tarjoutui laskemaan tehtävän. Olen kuitenkin jo tunneilla niin paljon rennompi, ja kurssikaverit alkavat käydä tutuiksi, että uskon vakaasti että tänä talvena tai viimeistään ensi keväänä pystyn tähänkin.

Sitäpaitsi on ollut ihana huomata, että oppimiskykyni on palannut. Olen saanut molemmat tähänastiset tentit kirkkaasti läpi käyttämättä erityisen paljon aikaa niihin lukemiseen. Ei ole tarvinnut lukea niin paljon, sillä muistini toimii taas ja huomaan muistavani nopeasti kaiken minkä luen. Kykenen keskittymään. Se on aivan mahtava tunne. Laskareista olen myös tehnyt melkein kaikki. Niihinkin kykenen keskittymään. Nautin tehtävien haasteesta, ja ennen kaikkea iloitsen sillä huomaan että ne ovat oikeastaan minulle aika helppoja. Tätä vauhtia kun jatkan niin niitä opintopisteitäkin alkaa vihdoin ropista.

Ihan oikeasti, olen vuosia pelännyt että minulla on useampaa perheenjäsentä vaivaava perinnöllinen tauti. Mutta sen tutkiminen vain on vaikeaa. No, uskaltauduin vihdoin tutkimuksiin, ja olen terve! Odotellaan vielä koepalojen tuloksia, mutta hyvältä ainakin näytti. No, niitä oireitahan minulla tietysti edelleen on, mutta nyt voin hyvin mielin miettiä vaihtoehtoisia tapoja joilla olo kohenisi. Liikuntaa, parempi ruokavalio… Liikun kyllä melko paljon ja ruoassakaan ei pitäisi suurempaa vikaa olla, mutta yritetään. Ainakin ruoan säännöllisyyteen täytyy nyt yrittää panostaa.

Sitä ei ymmärräkään miten paljon terveys voi merkitä, ennen kuin pelkää menettäneensä sen pysyvästi! Olisinpa vain mennyt tutkimuksiin aiemmin. Vaikka vähän sattui siitä huolimatta että pää oli lääkkeistä sekaisin, niin ei se niin paha juttu ollut.

Juuri nyt olen kuitenkin onnellinen. Tuolla määrällä töitä saan jo vuokran maksettua, ja nyt edessä on pari viikkoa ilman töitä. Saan keskittyä pelkästään opiskeluun ja ehkä ehdin nähdä kavereitakin pitkästä aikaa.

Tänään samassa salissa istui sama tyttö kuuntelemassa samaa luennoitsijaa ja samoja esityksiä. Tänäänkään hän ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Syy vain oli eri. Hän hymyili itsekseen vierustoverin puheille siitä kuinka tämä aikoo opiskella täällä vain tämän vuoden, ensi vuonna hakee uudestaan haluamalleen alalle. Lykkyä tykö, tyttö ajatteli. Ja tarkoitti sitä, sillä hän tiesi miten vaikeaa on aloittaa opiskelu tuolla asenteella.

Ulkopuolisten silmissä tyttö näytti rauhalliselta. Kuten yleensä aina. Sisällä hänen päässään ajatukset olivat kuitenkin sitä tuttua kaaosta. Hän ei ollut nukkunut edellisyönä kuin pari tuntia, vaikka oli ottanut nukahtamislääkkeensä, ja vaikkei hän tuntenut oloaan jännittyneeksi. Luennon päätyttyä hän keräsi rohkeutensa ja meni juttelemaan luennoitsijan kanssa.

“Hyvä alku tällekin lukukaudelle”, hän mietti alkaessaan selvittää mitä tekisi poissaolojensa kanssa. Kylläpä se tuleva sairaalakäynti oli sattunut huonoimmalle mahdolliselle ajankohdalle. Luennoitsija oli kuitenkin ymmärtäväinen, ja asia saatiin selvitettyä. Seuraavaksi tyttö suuntasi opinnonohjaajan luo selvittämään muiden kurssien tulevia poissaoloja. Onneksi tämäkin sujui hyvin, ja jotain apua oli sentään siitä että oli käynyt saman kurssin alun silloin pari vuotta sitten. Opinnonohjaaja muisti tytön, mikä ei ehkä ollut yllättävää. Onhan tyttö kaikessa omaperäisyydessään vaikeasti unohdettavissa.

Selvitettyään asiansa tyttö hyppelehti onnellisena ulos ovesta ja juoksi iloisena kohti bussipysäkkiä, unohtaen jälleen kerran ettei tuollainen pomppiminen ja kiirehtiminen ole sopivaa käytöstä aikuiselle ihmiselle. Onni ei tänään hylännyt tyttöä ja kiirehtiminen kannatti, hän ehti juuri sopivasti bussiin. Näin hän selvisi päivästä jota oli odottanut keväästä lähtien, ja löysi takaisin kotinsa turvaan.

Jännitys, jota tyttö ei tiedostanut mutta joka silti oli läsnä, oli ollut turhaa.

En tainnut aiemmin mainita että rakastan ihmisiä? Sosiaalisten taitojen puutteen takia olen kuitenkin ujo ja tyydyn sivusta seuraajan rooliin.

Tänään mieleeni jäi kaksi ihmistä. Molemmat ikäisiäni poikia/miehiä.

Ensimmäinen oli uimahallissa kaverinsa kanssa. Yleisten kauneusihanteiden mukaan hänen kaverinsa oli varmaankin häntä komeampi. Ei kuitenkaan minun silmissäni. Heti tullessaan paikalle hän katsoi minuun, ja katseli sivusilmällä aina missä menin ja huomasi aina jos poistuin. Luulen että hän olisi halunnut tulla juttelemaan, ja seurasi kaverinsa kanssa perässäni altaalta toiselle. Kuulin hänen puhuvan kaverilleen ruotsia. Vaikka olisinkin halunnut jutella, ujouteni vei voiton ja huomasin melkeinpä vältteleväni häntä ja olin helpottunut kun pääsin lähtemään. Samalla toivoin että hän olisi sattunut samaan aikaan vaikka ulko-ovelle.

Toinen tapaus oli bussissa. Hän ei ollut silmissäni muuten mitenkään erityinen, mutta hänellä oli epätavallisen paljon lihasta ja huomasin arvioivani hänen rumiinrakennettaan. Miettiväni onko mahdollista että se lihasmäärä on luonnollisesti, ilman aineita, hankittu. En kuitenkaan ehtinyt miettiä loppuun, kun hän astuessaan bussiin pyyhkäisi katseellaan ohitseni – ja kohdistikin heti katseensa koko voiman takaisin minuun. Ellen olisi istunut olisin luultavasti horjahtanut tuon katseen voimasta. Se oli ystävällisen, ehkä herkänkin, ihmisen katse. Ja samalla tuon katseen takana oli niin voimakas ihminen, että hänen fyysinen voimansa jäi kokonaan sen varjoon. Yhtäkkiä hän näyttikin kovin sopusuhtaiselta lihaksineen. Poistuessani bussista hän katsoi jälleen suoraan silmiini. Eikä se tuntunut ahdistavalta.

Tulin kirkkoon sytyttääkseni kolme kynttilää:

• Ensimmäinen kynttilä oli edesmenneelle isoisälleni. Rakkaalle ukilleni. Jos olisin puoliksikin se ihminen joka hän oli, olisin itsestäni ylpeä. Toivon, että voisin vielä puhua hänen kanssaan. Toivon, että hän kaikesta huolimatta olisi minusta ylpeä. Sillä hän on minulle rakas.

• Toinen kynttilä oli koiralleni. Koiralleni, josta lupasin huolehtia, ja jolle lupasin tarjota onnellisen koiranelämän. Pitääkseni edes lupaukseni loppuosan, sen onnellisesta koiranelämästä, jouduin tekemään päätöksistä raskaimman ja antamaan koirani pois. Tämä kynttilä edusti kaikkea hyvää jota toivon sekä koiralle, että sen uusille omistajille. Koiran onnesta en ole huolissani, kyseinen koira levittää iloa ja onnea missä kulkeekaan. Vaikka minäkin olisi kaivannut sellaista koiraa elämääni, sitä kaipasi myös koiran uudet omistajat. Toivon siis koko sydämestäni onnellista loppuelämää niin tuolle koiralle, kuin sen uudelle perheellekin.

• Kolmas kynttilä oli itsekkäästi itselleni. Toive siitä että henkisesti selviän tästä kaikesta. Toive siitä että tuleva sairaalakäynti sujuu hyvin ja saan hyviä uutisia. Toive siitä että voimani riittävät, että huomenna jaksan vähintään yhtä hyvin kuin tänään. Kolmas kynttilä edusti kaikkea hyvää jota haluan vielä nähdä ja kokea.

Tiedän että haluan pitää kiinni elämästäni. Haluan nauttia siitä. Jossain matkan varrella kadotin tuon kyvyn. Kyvyn nauttia elämästäni. Kadotin kyvyn katsoa eteenpäin, katsoa tulevaisuuteen ja odottaa innolla kaikkea mitä elämä voi tuoda tullessaan.

Olen kokenut elämässäni paljon. Keskityn mieluummin niihin hyviin asioihin, onnellisiin aikoihin ja mukaviin muistoihin. Luulin tämän suojaavan minua. Enhän voi masentua jos vain muistelen kaikkea kivaa? Havahduin huomaamaan että minusta oli tullut ihminen, joka vain haikailee menneiden asioiden perään. Ja jestas, olen vasta parikymppinen! Kaiken kukkuraksi negatiivisten asioiden sysääminen syrjään ja käsittelemättä jättäminen oli istuttanut minuun katkeruuden siemenen. Ei sen näin pitänyt mennä.

Siispä omistan tämän blogin matkalleni kohti sitä ihmistä, joka haluan olla. Eli ihmistä, joka elää tässä hetkessä, nauttien siitä, mutta uskaltaen tehdä asioita huomisen eteen, koska hänen katseensa elämässä suuntautuu eteenpäin, tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, joka on mahdollisuuksia täynnä, ja tämän päivän teot ja valinnat määräävät millaiseksi tulevaisuus muodostuu.