Heräsin yöllä neljältä ja valvoin tunnin ennen kuin sain uudestaan unta.
Kun olin juuri nukahtanut, herätyskelloni soi ja suljin sen. Nukuin pommiin. Ei ollut enää mitään järkeä lähteä kouluun. Istuin kotona enkä tehnyt mitään järkevää. Aluksi se olikin mukavaa vaihtelua viettää kiireetön aamu ja kuunnella hyvää musiikkia. Nyt ahdistaa se etten ole saanut mitään tehtyä. Paitsi syötyä. Sekin ahdistaa. Olen aina voinut syödä melkein mitä tahansa, mutta nyt puolessa vuodessa painoa on tullut sellaiset seitsemän kiloa lisää. Osa toki lihasta kun kesällä liikuin paljon. En todellakaan ole lihava, mutta ne pienetkin makkarat ovat omaan silmään rumia ja tuntuvat epämukavilta. Pitäisi laihduttaa eikä syödä entistä enemmän.
Päivä ei jatkunut yhtään sen paremmin. Sain soiton että isä oli joutunut taas sairaalaan. Vaihteeksi. Tämän takia jouduin myös perumaan kavereiden kanssa sovitun tapaamisen. Kunpa sairaalassa tällä kertaa löytäisivät syyn isän kipuihin ja saisivat ne parannettua.
Nyt kaikki musiikki kuulostaa paskalta. Inhoan omaa saamattomuuttani. Istun kuin lamautuneena tekemättä mitään. Kouluasioita on vaikka mitä tekemättä. Deadline huomenna. Viikonloppu ei tuo helpotusta, teen pitkiä päiviä töissä. Ulkona on kaunis päivä, mutta en ole käynyt ulkona ollenkaan koko päivänä. Tunnen sen tutun väsymyksen, tiedän että nyt jos lähden ulos jaksan kävellä sen parisataa metriä ja sitten olen aivan puhki. Hyvinä päivinä jaksan ulkoilla aamusta iltaan, juosta lenkkejä, tehdä pitkiä kävelyjä, kiipeillä, harrastaa… Mutta nyt olen taas henkisesti aivan uupunut.
Inhoan sitä että kirjoitan taas tällaista tekstiä. Haluan olla pirteä ja hyväntuulinen.
