Tänään saan ikävöidä. Saan itkeä ja olla yksin omassa rauhassani. Annan itselleni siihen luvan.
Ikävöin koiraani. Vaikken enää 4kk eron jälkeen pystykään näkemään edessäni täsmälleen miltä koirani näytti, muistan kaiken. Muistan mitä tuo koira minulle merkitsi. Muistan sen ilon minkä väistämättä tunsi kun katsoi tuon koiran silmiin. Muistan olemuksen, kuinka koko koira huokui iloa, onnea ja energiaa. Ja välittämistä – huolta – jos minulla oli jokin hullusti. Muistan kuinka heiluva häntä rummutti lattiaa joka kerta kun lähestyin koiraa. Aina, vaikka koira kuinka näytti nukuvan syvää unta. Muistan miltä tuntui pitää pitkää kuonoa ja painaa naamansa koiran otsaa vasten. Muistan, kuinka koira löhöili tyytyväisenä koivet kohti kattoa. Juoksi keskellä ryteikköä sellaista vauhtia että pelkäsin koiran kompastuvan ja katkovan koipensa. Muistan, ettei näin koskaan käynyt, koira säilytti aina tasapainonsa eikä koskaan astunut harhaan. Muistan, ettei tämä koskaan lakannut hämmästyttämästä minua.
Muistan, kuinka paljon rakastan sinua, pieni koirani. Ikävä on suunnaton. Olin ajatellut näkeväni kuinka ikäännyt ja harmaannut. Luulin saavani pitää sinusta hyvää huolta viimeisiin päiviisi saakka. En saanut. Kohtalo päätti toisin. Vaikka sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka onnellinen olen että saimme olla hetken yhdessä, en voi olla surematta sitä, että tuo aika oli liian lyhyt. Toivon niin että sinulla on kaikki hyvin, ja lupaan että parhaani mukaan huolehdin täältä etäältä että sinusta pidetään hyvää huolta loppuun saakka. Vaikka emme sitä loppua yhdessä näekään.
Minulla on niin ikävä.
Nyt kun itkuni on itketty menen lämpimään suihkuun, juon muutaman kupin teetä, luen hetken ja käyn ajoissa nukkumaan. Huomenna on varmasti parempi päivä.
