Tänään vastaan tuli kaksi vanhaa ihmistä, mies ja nainen. Arvelisin että molemmat ainakin lähentelivät 80 vuoden ikää. He kävelivät pidellen toisiaan kädestä ja näyttivät niin onnellisilta. En voinut olla hymyilemättä. Molemmat olivat kauniilla tavalla ryppyisiä. He olivat ihmisiä jotka ovat ikääntyneet luonnollisesti ja arvokkaasti. Molemmista huokuva onnellisuus vielä lisäsi vaikutelmaa kahdesta hyvinvoivasta ihmisestä. Ymmärsin ettei minulla ole mikään kiire elämässäni.
En tainnut aiemmin mainita että rakastan ihmisiä? Sosiaalisten taitojen puutteen takia olen kuitenkin ujo ja tyydyn sivusta seuraajan rooliin.
Tänään mieleeni jäi kaksi ihmistä. Molemmat ikäisiäni poikia/miehiä.
Ensimmäinen oli uimahallissa kaverinsa kanssa. Yleisten kauneusihanteiden mukaan hänen kaverinsa oli varmaankin häntä komeampi. Ei kuitenkaan minun silmissäni. Heti tullessaan paikalle hän katsoi minuun, ja katseli sivusilmällä aina missä menin ja huomasi aina jos poistuin. Luulen että hän olisi halunnut tulla juttelemaan, ja seurasi kaverinsa kanssa perässäni altaalta toiselle. Kuulin hänen puhuvan kaverilleen ruotsia. Vaikka olisinkin halunnut jutella, ujouteni vei voiton ja huomasin melkeinpä vältteleväni häntä ja olin helpottunut kun pääsin lähtemään. Samalla toivoin että hän olisi sattunut samaan aikaan vaikka ulko-ovelle.
Toinen tapaus oli bussissa. Hän ei ollut silmissäni muuten mitenkään erityinen, mutta hänellä oli epätavallisen paljon lihasta ja huomasin arvioivani hänen rumiinrakennettaan. Miettiväni onko mahdollista että se lihasmäärä on luonnollisesti, ilman aineita, hankittu. En kuitenkaan ehtinyt miettiä loppuun, kun hän astuessaan bussiin pyyhkäisi katseellaan ohitseni – ja kohdistikin heti katseensa koko voiman takaisin minuun. Ellen olisi istunut olisin luultavasti horjahtanut tuon katseen voimasta. Se oli ystävällisen, ehkä herkänkin, ihmisen katse. Ja samalla tuon katseen takana oli niin voimakas ihminen, että hänen fyysinen voimansa jäi kokonaan sen varjoon. Yhtäkkiä hän näyttikin kovin sopusuhtaiselta lihaksineen. Poistuessani bussista hän katsoi jälleen suoraan silmiini. Eikä se tuntunut ahdistavalta.
